Trauman käsittelyä

Keskellä metsää heittelin itkun sekaisena ja kiukkuisena käpyjä männyn runkoon niiden poksahdellessa takaisin minua vasten, heitin yhden, toisen, kolmannen ja sitten loputtomasti. 
Kiuluttelin terapeutilleni. Miksi miksi?, haluan tunkea nämä trauma oireet sinne mistä ne tulivatkin, haluan takaisin oman elämän, se oli epätasaista, mutta silti. Tämä häpeä, itsetunnon lasku ja pelkotilat ovat liikaa. Haluan treenata kovaa, minun piti olla tänä vuonna kovimmassa kunnossa kuin ikinä elämässäni. Epäreilua, väärin ja turhauttavaa, kiukuttelin katkerana.
Terapeutti  kuuntelee minua kiltisi, ja sanoo, kiukuttele niin paljon kuin haluat. Hänellä on niin hyväksyvä ääni, että se saa jälleen kyyneleet kihoamaan silmiini.
Tiedätkö, olet tavallaan vahvimmillasi kuin vuosikymmeneen, olet lähempänä oikeaa itseäsi kuin vuosikausiin. Ajatus sai mietteliääksi, niinkö?, oikeastikko?, ehkäpä tuossa on järkeä, vahvuutta on kohdata tunteet🤔. 
Onko minusta tulossa näiden tunteiden ja oireiden kanssa oikea hullu? kysyn seuraavaksi. Ei, sinusta ei tule hullua, nuo ovat  traumaoireita, nyt sinun mielessäsi on siihen tilaa, se ei ole hulluutta, vaan mielenterveyttä. Mielesi reagoi nyt terveellä tavalla menneisyyteen ja siihen  epäterveeseen tilanteeseen mitä elit. Trauma oireet suojeli sinua aikanaan, enää et niitä tarvitse, trauma purkautuu nyt ulos, siksi sinua sattuu, ja tunnet olevasi tulossa hulluksi.  

Ei auta, hyväksyttävä on, en saa oireitani minnekkään. Minun on hyväksyttävä etten pysty treenaamaan niin kovaa kuin haluan, minun on hyväksyttävä että mielialani ei ole tällä hetkellä tasapainossa. Minun on annettava itseni parantua.
Minun on yritettävä rakastaa itseä.

Edellinen kuvaelma oli tunnelmia edellisiltä viikoilta.


Hellitä.



Käsittelen traumaani tällähetkellä paljon, onneksi työt antavat tervetullutta taukoa käsittelylle. Kun lasken tarjousta, maksan laskuja tai paneloin kattoa pääsen Luojan kiitos, hetkeksi irti menneisyydestäni.

Trauman käsittely tulee myös uniini. Näin toissa yönä mielenkiintoisen unen, oikeastaan se ei ollut ahdistava, se oli toivoa antava.

Seikkailin tyhjässä, keskeneräisessä tavaratalossa tai hallissa. Tila oli valtava ja siinä oli monta kerrosta ja huonetta. Se oli kesken, mutta siellä täällä oli huoneita missä oli ihmisä, he eivät nähneet minua, tai he eivät ainakaan reagoineet minuun. Kuljin keskeneräisiä hissikuiluja, porrastasanteita pitkän matkaa alas, minun seurassa oli entinen kumppanini ja jossain kohtaa siihen ilmestyi lapsista joku, jonkin ikäisenä. Kuljimme alaspäin halliin, olin koko ajan vähän hätääntynyt ja pelkäsin putoavani. Kumppanini jäi sinne, mutta itse vain käväisin alhaalla. Lähdin yksin kiipeämään ylöspäin, ensimmäisten tikkaiden tikasaskelmat olivat niin korkealla että en edes hyppäämällä meinannut ylettää niihin, sain kuitenkin kiinni ja lähdin kipuamaan melkein pystysuoraa keskeneräistä työmaata ylöspäin, olin jännittynyt mutta sisimmissäni tiesin että pääsen ylöspäin. Pian huomasin lapsen tulevan jäljessä, hän loikki ja pääsi perässäni paljon paremmin kuin minä, olin siitä hämmästynyt. Sitten heräsin kesken matkan ylös, en tiedä mihin olin menossa, mutta ylös.

Ylös parempaan ja tasapainoisempaan elämään. Vaikka tämä missä kohtaa olen nyt, on todella kuluttavaa, se on silti tarpeellista, jotta saan trauman käsiteltyä. 

Ehkä olen aika korkealla jo kipuamassa i ylös, ehkä olen juuri vaihtamassa haastavaa askelmaa seuraaville tikkaille.


-Seija







Kommentit